Koulumaailmani kulissien takana

maanantaina, toukokuuta 08, 2017

Luvassa on nyt jotain täysin erilaista kuin ennen. Tai ei aivan täysin erilaista, mutta eri näkökulmasta kerrottuna kuin yleensä. Ottakaa mukava asento ja varautukaa siihen, että asiaa on tällä kertaa todella paljon, ja varautukaa myös siihen, että tämä postaus ei välttämättä ole niin iloinen kuin muut. Tällä kertaa menemme vähän syvemmälle siihen, mitä kulissien takana tapahtuu.


Moneen kertaan olen teille puhunut siitä, kuinka rakastan koulua ja haluan edetä opiskeluissani pitkälle. Minulla ei siis ole minkään näköistä kiirettä työelämään, vaan haluan opiskella. Olen myös maininnut sen, ettei koulu ole mielestäni vaikeaa tai missään nimessä ärsyttävää. Ja sen, että olen aina pitänyt koulunkäynnistä, oikeastaan jopa rakastanut. En koe opiskelua edelleenkään pakkona, vaan mahdollisuutena. Nautin siitä, että minulla on mahdollisuus opiskella ja oppia lisää varsinkin sellaisista asioista, joista pidän. Nämä kaikki asiat, joita olen todella todella moneen otteeseen teille sanonut, ovat totta. Tällä kaikella on kuitenkin kääntöpuolensa.


Ajattelin nyt kertoa teille vähän syvemmin siitä, mitä todellisuudessa koulumaailmaani kuuluu. Se ei vain ole onnellista koulunkäyntiä, eikä sellaista, millaisen kuvan olen teille siitä antanut. Kuitenkin samaan aikaan, se on myös niitä asioita, joista teille aina kerron. Onnen hetkiä, itselleni tärkeiden asioiden opiskelua ja myös kivaa. Kaiken tämän lisäksi, minullakin on niitä aikoja, päiviä, viikkoja, kuukausia, jolloin opiskelu tökkii oikein huolella ja tuntuu siltä, että haluaisi vain heittää hanskat tiskiin ja luovuttaa. Nämä ovat vain niitä asioita, joista en halua muille puhua, sillä pelkään epäonnistumista, joten en halua kohdata sitä. Varsinkaan opiskeluihin liittyen. Olen siis tarkoituksella jättänyt tämän pois yleisesti puhuessani siitä, miten opiskeluni sujuvat. Uskon kuitenkin, että sellaisia hetkiä tulee lähes kaikille edes jossain vaiheessa opiskelujen aikana. En siis ole yksin.


Muutamat kaverini ja ystäväni ovat useita kertoja kysyneet, miten jaksan opiskella aina niin paljon. Näitä kysymyksiä on tullut aina, kaikkien 11 opiskeluvuoden aikana. On totta, että opiskelen aivan älyttömästi, mutta se ei kuitenkaan ole koko totuus. En minäkään aina jaksa. Pyrin vain olemaan kertomatta sitä muille, kuin minun tärkeille ystävilleni. On totta myös, että panostan kaikkiin aineisiin ja olen keskiverto-opiskelija kaikissa aineissa, kieliä lukuunottamatta. En kuitenkaan itse koe, että omat suoritukseni ovat tarpeeksi hyviä, vaikka monet sitä ihmettelevätkin. Tähtään aina todella korkealle, lähes kaikissa aineissa. Sillä halua oppia, ja olen jostain löytänyt motivaatiotakin siihen. 


Todellisuudessa kaikki tämä työ, joka ulospäin näyttää luultavasti ilmiselvältä, helpolta ja yksinkertaiselta tekemiseltä, ei todellakaan ole sitä, vaan kaikkea muuta. Opiskelu vaatii minulta välillä ihan liikaakin voimia. Yksi syy siihen on se, etten osaa lukea. En siis ollenkaan. Joudun usein lukemaan eri aineiden kappaleet useampaan kertaan ja välillä jopa kysymään ystäviltä tai pahimmissa tapauksissa jopa opettajalta, mitä jollain lauseella esimerkiksi tarkoitetaan. En jotenkaan sisäistä asioita niin kuin koen, että kuuluisi sisäistää. Saamani ''keskiverrot'' tulokset vaativat huomattavasti enemmän panostusta minulta, kuin mitä kuvittelen sen vaativan muilta. Se tuntuu välillä todella epäreilulta ja musertavalta. Tämän takia opiskeluni vaatii myös itkuja, raivonpurkauksia ja kaikkea ikävää mitä siihen vain voi liittyä. 


Toinen syy siihen, miksi välillä tuntuu siltä, että olisi vain helpompi luovuttaa on luultavasti siinä, että odotan, toivon ja uskon saavuttavani aina vain parempia tuloksia, kuin mitä saavutan. Vaikka tavoitteeni ovat kyllä realistisia, että ongelma ei ole sinäällään tavoitteideni asettamisessa, mutta en kuitenkaan aina tavoita sitä mitä haluan. Pahimmalta tuntuu se, kun ei onnistu siinä aineessa missä haluaa. Silloin ne hyvätkin numerot joissain itselle turhilta tuntuvista aineista, eivät kyllä piristä olo lähes ollenkaan. Kovan työn tulos saa siis kiitoksen väärästä paikasta? Ja oloa pahentaa silloin sellaiset ihmiset, jotka esimerkiksi koearvosanoja kysyessään toteavat, että ''hyvinhän se meni'' tai ''ainakin pääsit läpi'', vaikka kyseinen arvosana ei ollenkaan riittäisi minulle.


Tämä saattaakin päätyä hyväksi muistutukseksi siitä, että emme voi tietää mitä ihmisten elämässä oikeasti tapahtuu. Vaikka pitäisi joitain asioita itsestään selvänä, toisen lahjakkuutena tai hyvänä tuurina, asiat eivät kuitenkaan ole niin mustavalkoisia kuin mitä saattaisi odottaa. Asioilla on aina kaksi puolta. Eikö se vähän niin olekin. En osaa sanoa tuntuuko se hyvälle vai ei, että toiset ''kehuskelevat'' opiskelujani, tai etenkin sitä, että jaksan tehdä asioiden eteen jotain. Itse pidän sitä itsestään selvyytenä, että lukioon mentäessä, opiskeluiden eteen pitää myös tehdä jotain. Sen takia en osaa ottaa sellaisia kommentteja täysin kehuina. 


Kuitenkin muiden kommentit tuntuivat ennen väärälle, pahalle tai ainakin jollain tavalla negatiiviselle. Peruskoulussa oikeastaan kukaan hyvistä ystävistäni ei sanonut, että opiskelu olisi mukavaa tai edes kivaa, vaan päin vastoin. Jotkut jopa sanoivat lopettavansa opiskelut heti yhdeksänne luokan jälkeen. Minusta tuntui välillä, että on jopa väärin pitää opiskelusta. Tai sellaisen kuvan jotkut siitä antoivat. Asiat ovat kuitenkin muuttuneen. Tai ainakin minusta tuntuu, että hyvät ystäväni oikeasti ovat ylpeitä suorituksistani, eivätkä vain kateellisia, jos menestyn jossain mistä olen haaveillut. Sellaisista ystävistä kannattaa pitää kiinni. He ovat juuri niitä, jotka eivät koskaan käännä selkäänsä sinulle ja he myös osaavat iloita saavutuksista kanssasi, eivätkä ole kateellisia kaikesta, mitä sinulla on, mutta heillä ei. 


Tämä postaus päätyikin kunnon vuodatukseksi! Toivottavasti saitte tästä jotain irti. Tai ainakin että ymmärrätte nyt, ettei mikään ole helppoa vaikka toiset niin antaisivatkin olettaa.

(Osan kuvista tarjoaa WeHeartIt

You Might Also Like

2 Comments

  1. Satun itsekin usein olemaan hyvin samanlainen. Olen se super-tekijä kaikessa.
    Mutta kyllä sitä tulee välillä itkua väännettyä niiden suorituksien takana. Täytyy vain itse ymmärtää milloin on aika pistää peli poikki - ainakin hetkeksi. Täytyy pitää itsestään huolta! :) Tsemppiä! <3

    ❀ Cinderella Days ❀

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on totta, ettei kukaan toinen voi vaikuttaa omiin tekemisiin, joten täytyy itse tosiaan tietää omat rajansa. Kiitos ja tsemppiä sinullekin!

      Poista

Tilaa julkaisut sähköpostiisi

Kuukauden suosikki

Tykkää Facebookissa!